sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Hullu(ko)???

Ajelin tänään Uttiin hyppäämään kauden viimeisiä hyppyjä ja tuli mieleen että olenpa vähän hullu, kun näin kylmällä hilaan itseni ja kamani 4 kilometriin ja loikkaan koneesta. Tämä ajatus liittyi siis kylmään keliin, ei itse hyppäämiseen 😉

Hulluna (ainakin vähän) mua pitää monikin ja saan usein vastata kysymyksiin: "miksi ihmeessä hyppäät toimivasta lentokoneesta?" Ja "miksi opiskelut ydinenergiaa ja teet töitä ydinvoiman parissa?"
Yritän sitten kertoa kuinka upeaa laskuvarjohyppääminen on ja miltä tuntuu pudota koneesta ilmaan vapaana kuin taivaan lintu. Tällaista tunnetta hakee moni erilaisten juttujen kautta, toiset ajavat nopeilla autoilla tai juoksevat maratoneja. Se vapaus ja voiton tunne kun jotain saavuttaa.
Samanlaista koen myös töissä, sillä ydinvoima on varsin monitahoisia tekemistä ja niin moni tekijä vaikuttaa kokonaisuuteen. On siis hieno tunne kun ymmärtää miten monimutkainen laitos toimii ja myös miten tekniikka ja ihminen toimivat yhteen.

Mietin välillä ihmeteltäisiinkö samoja asioita jos olisin mies. Asuuko meissä edelleen pieni ajatus naisten perinteisistä rooleista? Sain urani alussa todistaa pätevyyteni ja raivata paikkani varmasti kovemmin kuin vastaavassa roolissa olevien miesten. Se oli välillä tuskaa, kun luottoa ja vastuuta ei tullut. Nykyään pätevänä naisena löydän avoimet ovet useisiin paikkoihin ja saatan jopa olla etulyöntiasemassa miehiin verrattuna. Uskon että naisilla on paljon annettavaa teknisille aloille, sillä naiset usein hahmottavat kokonaisuuksia eri tavoin kuin miehet (toki meistä jokainen on omanlaisensa persoona ja yksilö).

Onneksi tässä vaiheessa elämää on jo oppinut keskittymään tärkeisiin asioihin, eikä tarvitse miettiä muiden mielipiteitä! Tällaisena suorittajana olen aina ollut ankara itselleni, mutta nykyisin pyrin kääntämään sen positiiviseksi eteenpäin ajavaksi voimaksi.
On se vain niin, että mitä suurempi este, korkeampi vuori, vaikeampi tehtävä, sen mageempi fiilis kun pääsee maaliin! Ja pikkuhiljaa oppii nauttimaan myös matkasta kohti päämäärää.

Onneksi isä jo lapsena opetti että pystyn mihin vaan, jos vaan tarpeeksi lujasti jotain haluun (toisinaan se vaatii vähän enemmän töitä ja hikeä). Äiti taas näytti mallia miten työn ja perheen saa yhdistettyä ja ehkä jopa nautittua siitä hässäkästä! Mikä vaan on mahdollista ❤️

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti