hyvää turvallisuuskulttuuria???

Arvostelenkohan ydinvoima-alaa liikaa mm. tässä blogissa?

Keskustelu eiliseltä
Minä: arvostelenko mä ydinvoimaa ihan liikaa mun blogissa?
Kaveri: no et, sähän hehkutat ydinvoimaa!
Minä: häh, hehkutanko? Mähän oon arvostellut meidän monia käytäntöjä!
Kaveri: ehkä sä arvostat ydinvoimaa ja arvostelet käytettyjä tapoja toimia?
Minä: joo, totta.
Kaveri: mutta sehän on just hyvää turvallisuuskulttuuria, kun tuo epäkohtia esiin ja pyrkii muuttamaan niitä paremmiksi.
Minä: oho, enpä tullut ajatelleeksi

Turvallisuuskulttuurista on ydinvoimassa paljon puhetta ja mä tein yhden kysymyksen aiheesta LinkedInissa. Kysyin yksinkertaisesti mitä on turvallisuuskulttuuri sinulle (yhdellä lauseella). Sain satoja vastauksia! KAIKKI ERILAISIA!!!

Ydinvoiman kanssa ongelma on se, että kukaan ei uskalla siitä puhua (paitsi tietysti vastustajat, koska se on helppoa). Ydinvoimasta kerrotaan aina seuraavaa: se on turvallista, tutkitaan ja parannetaan turvallisuutta, viranomainen valvoo, laitokset pidetään hyvässä kunnossa,...

Heti kun joku uskaltaa kirjoittaa vähän provosoiden, niin se on kamalaa! Hyvä esimerkki on tämä Uhkapeli ilmastolla-kirja: http://uhkapeli-ilmastolla.net
Jos tällainen olisi kirjoitettu vaikkapa tuulivoimasta, en usko että uutiskynnys olisi ylittynyt. Tällaisia teoksia vaan on niin paljon uusiutuvista energiamuodoista. Mutta ydinvoimasta tehtynä tätä kauhistellaan.
Siinä olen vähän eri linjoilla, että en itse halua uusiutuvia ja ydinvoimaa asettaa vastakkain, vaan molempia tarvitaan. Tämä kirja lähinnä kertoo ydinvoima-alan pelkotilasta kirjoittaa julkisuuteen yhtään mitään. Helpompi strategia monille toimijoille, on vain olla hiljaa!
Ja taas olen eri linjoilla, mun mielestä meidän pitää kertoa avoimesti miten ala toimii, sekä hyvät että huonot puolet ydinvoimasta 😊

Väärällä alalla?

Sain luettavaksi jutun yhdestä seminaarista ja mun esityksestä kirjoitettiin että se oli radikaalein esitys koko seminaarissa. Syitä oli kaksi, ehdotin käytäntöjen muuttamista enemmän lentoteollisuuden suuntaan ydinvoimassa ja ALOITIN ESITYKSEN LASKUVARJOHYPPYKUVALLA!

Perhaps the most provocative presentation came from Dr Kristiina Soderholm... She opened her presentation on radical regulation revision with a photograph of her skydiving –highly appropriate for a presentation on risk regulation- , and went on to challenge the audience to think outside the box, as she argue for international standards for  generic  licensing for core sections of SMRs; to make national regulation more streamlined... 

Jos tällaista pidetään eksoottisena, sopisinkohan mä kaikkine hulluine juttuineni paremmin jollekin muulle alalle???

Se mikä ydinvoimassa mua kiehtoo on sen monimuotoisuus! Uusia asioita oppii joka ikinen päivä ja siihen kannustetaan. Lisäksi pääsen tekemään pienen osuuteni paremman ja puhtaamman maapallon puolesta. Siksi jaksan puskea eteenpäin!

Pääasiassa duuni energia-alalla on mahtavaa. Pääsen tapaamaan uusia ihmisiä ja kuulemaan erilaisia näkemyksiä aiheista. Välillä on niin siistiä väitellä asioista, kun erilaisia näkemyksiä on niin paljon. Positiivisesta väittelystä yleensä saa paljon irti, kunhan päämäärä on sovittaa asioita yhteen, ei kilpailla keskenään. Tätä me yritetään tehdä ydinvoiman ja uusiutuvien energiamuotojen kanssa, ne sopii hyvin yhteen kun vaan osataan kasata palapeli oikein.

Ehkä siis pysyttelen vielä toistaiseksi ydinvoiman parissa, ainakin kunnes löydän jotain siistimpää, haasteellisempaa ja kiinnostavampaa 😄

Isottelua...

Hauskaa taas kerran seurata keskustelua kansainvälisellä ydinenergiajärjestöllä (IAEA). Täällä näkee kuinka isot perinteiset ydinvoimamaat pyrkivät ajamaan omaa agendaansa.
Venäjä, USA ja Ranska ovat hyvin tyypillisiä tässä ja naureskelen aina partaani kun pääsen näitä tilanteita katsomaan (tai siis jos mulla ois parta nauraisin siihen) :)
Kukin näisä maista olettaa olevansa fiksuin, suurin, parhain,.. ydinvoiman alalla. Nykymaailmassa vaan tilanne on muuttunut ja Kiina on oikeasti se johtava maa. Siellä on rakenteilla enemmän ydinvoimaa kuin kaikissa muissa maissa yhteensä.
Kiinalaisilla ei vaan ole (vielä) asennevammaa, vaan hyvin asialähtöinen tapa asioita käsitellä.

Selkeät kuviot näkee siis täällä, USA haluaa valvoa koko maailmaa, Venäjä haluaa toimia omien sääntöjensä mukaan, Ranska vaan uskoo olevansa kaikkia muita sivistyneempi ja edistyneempi.

Mitäs me Suomessa ollaan? Me yritetään olla puolueettomia ja katsoa kokonaisuutta. Täällä se toimii aika hyvin, mutta se mikä tekee meistä hyviä pelureita tällaisissa organisaatioissa, tekee meistä myös huonoja bisneksessä.
Ehkä tämä kuva kuvaa meitä suomalaisia, heti jos joudutaan framille meillä on tapana jäätyä ja saada joku muu huomion keskipisteeseen...

Okei, tunnustetaan että tyypillinen laskuvarjohyppääjä ei istu tähän muottiin. Hyppääjät on oma lajinsa, joita voisi käyttää paremmin myös bisneksessä (meillä on tapana päästä huomion keskipisteeksi ja joskus vielä pysyäkin siellä).

Laitoinpa yleisöni twiittaamaan

Insinöörit ja twitteri eivät monestikaan sovi yhteen (ainakaan ydinvoimainsinöörit ja Twitteri). Alan asiantuntijat ovat vanhemman puoleisia miehiä, jotka jo periaatteesta vastustavat sosiaalista mediaa.

Hassua kun taas monet nuoremmat suomettajat taas vastustavat periaatteesta ydinvoimaa 😆

No koska en kunnioita rajoja niinpäätinpä laittaa yleisön viime viikolla twiittaamaan esitykseni aluksi. Avasin Twitterin ja hain seminaarin viestit (#SMRUK15). Sitten tein itse yhden twiitin ja käskin muidenkin kokeilemaan. Kaikilla tuntui olevan hauskaa ja jotain ehkä osallistujat oppivatkin.

Tällaisia juttuja on kiva kokeilla ja olen erilaisia juttuja niin paljon kokeillut esityksissäni, että minulta jo odotetaan jotain muuta kuin perinteistä kalvoesitystä. Tosin uran alussa tärkeintä oli kuulosta uskottavalta. Nykyään olen saavuttanut jonkin riman ja uskottavuuteni riittää vaikka esitykseni sisältäisikin hauskoja kokeiluja.

Tällaiset vaativat aina enemmän suunnittelua ennakkoon, mutta onnistuessaan palaute on tosi positiivista. Nytkin Lontoossa oli kommentti seminaarin tieteelliseltä johtajalta: I always enjoy hearing Kristiina talk about nuclear licensing. She's not afraid of questioning current practices and her passion of the subject is refreshing.
Kyllä tästä saa taas energiaa seuraaviin juttuihin!

Ja pikkuhiljaa saan myös ydinvoimapoppoon ymmärtämään sosiaalisen mediaan mahdollisuuden. Somen kautta voi tavoittaa paljon ihmisiä ja näin on helppo kertoa myös ydinvoimasta. Hyvä kommentti olikin Lontoon seminaarissa: I just woke up realizing that we need to reach also younger audience, people under 40. Most of them won't attend in public hearings that are organized for nuclear activities, but they are using social media.

Mihin kaikkeen nykyään pystytäänkin ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Uutta bisnestä luomassa ydinvoimasta

MTV3 uutisoi 14.10.2015: "Suomen säteilyturvakeskuksen yhteyteen aiotaan perustaa tytäryhtiö, joka voisi lähteä aktiivisesti ydinturvallisuuden konsulttibisnekseen. Hanke on jo varsin pitkällä, ja keskusteluja on käyty Turkin ja Saudi-Arabian lisäksi ainakin Egyptin, Puolan ja Liettuan kanssa."

Kaikilla kun on tiukat taloudelliset ajat, etsitään mahdollista bisnestä kaikkialta. Hankaluus tässä on se, että suurin osa firmoista ei halua myydä konsultaatiota (tyyliin ihmisten työtunteja), sillä suomalainen työ on kallista. Meidän pitää joko kehittää kokonaispaketteja myytäväksi, jolloin saadaan hinnat kohdalleen. Tai voidaan myydä työtä, joka sitten kuitenkin teetetään jossain halpamaassa. Yritä tässä nyt sitten kehittää uusia bisnes-ideoita...

Hyvää tässä hommassa on se, että vaikka ollaan huonosti onnistuttu Olkiluoto-projektissa, niin muualla ei olla juuri mitään edes aloitettu. Siinä mielessä meillä voi olla jotain myytävää.

Vaikka itse saankin johtaa tutkimusta, on meidän tutkimus lähellä myös bisnestä ja jatkuvasti mietitään mitä voidaan kaupallistaa. Toisaalta on siistiä nähdä kun jokin hassu tutkimusprojekti saadaan onnistumaan ja sieltä löytyy vielä jotain arvokasta, mikä muitakin kiinnostaa. Mutta välillä olisi kiva vaan tutkia asioita tutkimisen ilosta, ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa :)

Kyllä pieni insinööri mun sisällä aina keksii tutkimista. Myös hyppyharrastukseen tätä aina pohdin. Yksi minua kiinnostava tutkimuskohde laskuvarjoissa on niiden avautuminen ja siihen vaikuttavat tekijät. Itse avautumista on mallinnettu kyllä paljonkin, mutta en ole vielä nähnyt tutkimusta missä mitattaisiin kuinka varjon punostus vaikuttaa avautumisnopeuteen. Siis jos vedän kuminauhat tiukemmalle punosten ympärille pakatessa, niin onko sillä todellisuudessa vaikutusta avautumisnopeuteen. Ideaa on pohdittu, mutta en ole vielä päässyt testausvaiheeseen asti!!! Ensi kesänä sitten :)

Kuvat laskuvarjotoimikunnan pakkausohjeesta.       

Säteilyä iiiiiik!!!

Säteilyä on monen tyyppistä ja sitä on kaikkialla. Säteilyä saamme joka suunnalta, toisissa paikoissa enemmän kuin toisissa. Yksi esimerkki, missä säteilee paljon on Helsingin rautatieasema, sillä se on tehty graniitista mikä on melko tehokas säteilyn lähde. Säteily siis kuuluu elämään, mutta sitä ei kannata itselleen liikaa ottaa (niin kuin ei aurinkoakaan..). Säteilyä lasketaan annoksena, eli kuinka kauan viettää aikaa tietyssä säteilyssä. Näitä annoksia rajoitetaan säteilytyötä tekevillä. Hyvä esimerkki säteilyyn rajoituksista on lentoteollisuus. Ilmassa 10km korkeudessa säteily on huomattavasti voimakkaampaa kuin maan pinnalla, joten lentäjät ja lentoemot saavat viettää vain tietyn ajan lentokorkeudessa vuodessa.

Tällaista gamma-säteilyä voi välttää vain sillä ettei sen lähellä oleile pitkiä aikoja (tai laittaa lyijymattoja väliin). 

Ydinvoimalassa tällainen suora gamma-säteily on helppo välttää, kun voi vain pysyä poissa niistä paikoista missä säteilee. Hiukan hankalampaa on suojautua säteilevää likaa (kontaminaatiota) vastaan, sillä se pölyää helposti. Tähän suojaukseen riittää ohut materiaali tai iholle joutuessa sen voi pestä pois. Ainut vaara on jos tällaista pölyä joutuu elimistöön hengityksen tai ruoan kautta.

Tässä pääsin labraan vierailemaan, missä käsitellään säteileviä materiaaleja (aina yhtä hauskaa) 😆

1940-luvulla kun säteilyä vasta tutkittiin, uskottiin säteilyn parantavan elimistöä. Pääsin kerran juttelemaan vanhan herran kanssa, joka oli ollut mukana ensimmäisessä kokeessa missä ydinreaktio saatiin aikaan (Chigaco pile 1). Voi niitä juttuja!!!! Oli säteilykylpyjä, atomihammastahnaa ja vaikka mitä.

Toisaalta olisi hienoa päästä kehittämään jotain yhtä uutta ja erilaista kuin tutkijat noina aikoina. Nykyään keksinnöt ovat harvoin yhtä konkreettisia ja suurieleisiä!

Kansainvälistä ydinturvallisuutta edistämässä (tai jotain)..

Ja taas vierähtää viikko IAEA:lla Wienissä. Täällä on tullut käytyä aika usein viime vuosina ja aina keskustelu on kohdistunut ydinvoimaan ja sen turvallisuuteen.

IAEA (International Atomic Energy Agency) on historiallinen organisaatio, jonka tarkoituksena on edistää rauhanomaista ja turvallista ydinvoimaa. Toisin sanoen tämä on jähmeä ja hidas organisaatio täynnä vanhoja miehiä (kuten moni muukin ydinvoima-alan organisaatio)! 

Uskon täysin että kansainvälinen avoin keskustelu on avain turvalliseen ydinvoimaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta näitä mammuttiorganisaatioita vaan on liikaa tällä alalla.
Se mitä täällä haluaa saada aikaan 5 vuoden päästä, pitää aloittaa tänään. Nykymaailmassa tällainen jähmeys ei toimi, vaan asioiden on tapahduttava paljon ripeämmin.

No pääsenpä taas kertomaan miten alaa pitäisi muuttaa lähitulevaisuudessa, jos ydinvoimaa aiotaan tulevaisuudessakin käyttää. Joustavaa ydinenergiaa pitää voida rakentaa järkevästi, nykyään viranomaisten kanssa menee vuosia aikaa vain valmisteluun. Myös uusiutuvien energialähteiden yhdistäminen ydinvoimaan on lähellä sydäntä, joten yritän aina tuoda framille mahdollisuutta yhdistää useita päästöttömiä energiamuotoja.

Ydinvoiman viranomaiskäytäntöjä vertaillaan usein ilmailun kanssa. Euroopassa EASAa (European Aviation Safety Agency) voidaankin verrata IAEA:han. Yksi juttu vain on hoidettu lentoteollisuudessa fiksummin kuin ydinvoimassa. Nimittäin lentokoneet saavat tyyppihyväksynnän kansainvälisesti, kun taas ydinvoimalat joudutaan joka ikinen kerta hyväksymään erikseen. Jos jokainen lentokonetyyppi jouduttaisiin erikseen jokaiseen maahan hyväksymään, oltaisiin lähellä ydinvoiman nykykäytäntöjä... Ainakin tämä on nostanut paperin kulutusta, sillä vielä muutama vuosi sitten jouduttiin viralliset asiakirjat lähettämään viranomaiselle paperilla! NYKYAIKAA..
Näistä aiheista voisin jatkaa vaikka kuinka, sillä tutkin juuri näitä väitöskirjassani ja pohdin mitä lentoteollisuuden käytäntöjä voitaisiin ydinvoimaan tuoda.

No yritänpä olla tehokas ja vaikuttaa tällä viikolla ainakin siihen, mitä asioita täällä pitäisi (TAI EI PITÄISI) keskittyä jatkossa.
Se mikä tässä paikassa on upeaa, on kulttuurien sekoitus. Ihmisiä tulee maapallon joka kolkasta tänne United Nations asioissa - mielenkiintoinen kokemus!

Hullu(ko)???

Ajelin tänään Uttiin hyppäämään kauden viimeisiä hyppyjä ja tuli mieleen että olenpa vähän hullu, kun näin kylmällä hilaan itseni ja kamani 4 kilometriin ja loikkaan koneesta. Tämä ajatus liittyi siis kylmään keliin, ei itse hyppäämiseen 😉

Hulluna (ainakin vähän) mua pitää monikin ja saan usein vastata kysymyksiin: "miksi ihmeessä hyppäät toimivasta lentokoneesta?" Ja "miksi opiskelut ydinenergiaa ja teet töitä ydinvoiman parissa?"
Yritän sitten kertoa kuinka upeaa laskuvarjohyppääminen on ja miltä tuntuu pudota koneesta ilmaan vapaana kuin taivaan lintu. Tällaista tunnetta hakee moni erilaisten juttujen kautta, toiset ajavat nopeilla autoilla tai juoksevat maratoneja. Se vapaus ja voiton tunne kun jotain saavuttaa.
Samanlaista koen myös töissä, sillä ydinvoima on varsin monitahoisia tekemistä ja niin moni tekijä vaikuttaa kokonaisuuteen. On siis hieno tunne kun ymmärtää miten monimutkainen laitos toimii ja myös miten tekniikka ja ihminen toimivat yhteen.

Mietin välillä ihmeteltäisiinkö samoja asioita jos olisin mies. Asuuko meissä edelleen pieni ajatus naisten perinteisistä rooleista? Sain urani alussa todistaa pätevyyteni ja raivata paikkani varmasti kovemmin kuin vastaavassa roolissa olevien miesten. Se oli välillä tuskaa, kun luottoa ja vastuuta ei tullut. Nykyään pätevänä naisena löydän avoimet ovet useisiin paikkoihin ja saatan jopa olla etulyöntiasemassa miehiin verrattuna. Uskon että naisilla on paljon annettavaa teknisille aloille, sillä naiset usein hahmottavat kokonaisuuksia eri tavoin kuin miehet (toki meistä jokainen on omanlaisensa persoona ja yksilö).

Onneksi tässä vaiheessa elämää on jo oppinut keskittymään tärkeisiin asioihin, eikä tarvitse miettiä muiden mielipiteitä! Tällaisena suorittajana olen aina ollut ankara itselleni, mutta nykyisin pyrin kääntämään sen positiiviseksi eteenpäin ajavaksi voimaksi.
On se vain niin, että mitä suurempi este, korkeampi vuori, vaikeampi tehtävä, sen mageempi fiilis kun pääsee maaliin! Ja pikkuhiljaa oppii nauttimaan myös matkasta kohti päämäärää.

Onneksi isä jo lapsena opetti että pystyn mihin vaan, jos vaan tarpeeksi lujasti jotain haluun (toisinaan se vaatii vähän enemmän töitä ja hikeä). Äiti taas näytti mallia miten työn ja perheen saa yhdistettyä ja ehkä jopa nautittua siitä hässäkästä! Mikä vaan on mahdollista ❤️

ydinvoimainsinööri edustamassa?

Monelle insinöörille on esiintyminen epämieluisaa. Emme halua esiintyä yleisölle, erityisesti jos yleisö ei olekaan ydinvoimainsinöörejä. On välillä kovin vaikeaa puhua julkisesti niin että kaikki ymmärtävät asian.
Sitten löytyy meitä hassuja, omituisia insinöörejä, jotka nauttivat julkisesta esiintymisestä. Mitä vaikeampi aihe ja tilanne, sitä suurempi haaste ja sitä mahtavampi tunne esityksen aikana ja myös sen jälkeen. Meillä jokaisella on mukavuusalueemme, jokaisella hiukan eri kokoinen, muotoinen ja eri paikassa. Myös suhtaudumme eri tavalla mukavuusalueelta poistumiseen, toiset haluavat pysyä turvallisella alueella, toiset taas nauttivat uusista haasteista.

Olen yrittänyt kannustaa insinöörejä esiintymään ja kertomaan avoimesti omista osaamisalueestaan. Joskus tämä on onnistunutkin, mutta useimmiten nämä tilaisuudet päätyvät numeroiden ja termien pyörittelyyn. Välillä meidän jutut kiinnostaa suurempaakin yleisöä (tässä saatiin auditorio täyteen).

Ydinvoimainsinöörit rakastavat lyhenteitä, mikä on paras tapa saada jengi nukkumaan.
Hyvä esimerkki lyhenteistä on SGTR (Steam Generator Tube Rupture) siis höyrystimessä (johon kuuma höyry reaktorista menee ja siellä jäähtyy) tapahtuva putken katkeaminen. Tämä on yksi onnettomuustapauksien listasta, jotka lähes aina mallinnetaan ja lasketaan. Kun näitä lyhenteitä on kymmeniä, niin yritäpä sitten ymmärtää tällaista puhetta!!!
Minulla meni työurani alussa monta kuukautta vain siihen että opin seuraamaan keskusteluja, kuljin lyhennelista kädessä kaikkialle ja tarkastin huomaamattomasti lyhenteitä sieltä. Fiksu voi olla monella tapaa ;)
Toinen ydinvoimainsinöörien rakastama aihe ovat todennäköisyydet. Näistäkään ei ulkopuolinen tajua mitään. Turvallisuutta lasketaan todennäköisyyksillä, koska parempaakaan tapaa ei olla keksitty. Koko laitos mallinnetaan ja sieltä lasketaan millä todennäköisyydellä reaktorin sydän sulaa (eli vakava ydinonnettomuus tapahtuu). Sitten näitä lukuja esitellään ylpeydellä, erityisest jos saadaan pienempi luku kuin ennen. Mutta suuruusluokat ovat 10-potensseja, joten kuka kertoisi minulle mitä eroa on 10⁴:n ja 10⁶:n todennäköisyyksillä noin käytännössä??? Toki olen joutunut tätä itse jumppaamaan, mutta ei siitä silti kunnollista käsitystä tule.

No toivon mukaan meidän uusi ydinvoimainsinöörisukupolvi korjaa tilanteen ja opettelee kertomaan asioista ymmärrettävällä tavalla. Sillä ei mielestäni saavuta mitään että kuulostaa mukamas muita viisaammalta, koska käyttää termistöä mitä muut eivät ymmärrä. Tämä on ollut historiassa yksi motiivi, jolla on saatu varmasti uskottavuutta ja valtaakin. Ei toimi nykymaailmassa!

Yksi parhaista opetusmetodeista on esiintyminen. Kun kerron asioistani muille, joudun myös kiteyttämään ja kertaamaan sen itselle. Näin saan myös itse selkeämmän kuvan koko hommasta. Ja ennen kaikkea, esiintyminen voi olla kivaa :)

Tässä yksi mun suosikkitilaisuuksista, mihin pääsin puhumaan...
https://www.youtube.com/watch?v=WBHPgLfIGJw&feature=youtu.be

turvallisuutta vai pelkoa?

Aloin jo kirjoittamaan turvallisuusaiheesta, mutta päätinkin lähteä lenkille ja mietin asiaa uudelleen.
Koska turvallisuutta korostetaan välillä liikaakin, aloin pohtimaan miksi ja päädyin miettimään mikä meitä pelottaa.
Mua pelottaa monikin asia, mutta yleensä otan ne enemmänkin haasteena.
Jokainen kokee pelot eri tavalla, joiten niitä ei oikein voi vertailla. Toisia pelottaa esimerkiksi eksyminen, mutta minusta parhaat lenkit on juuri ne missä eksyn metsään ja joudun etsimään tietä takaisin. Tälläkin lenkillä päädyin metsän siimekseen ja löysin aivan uusia maisemia aivan meidän takametsästä! Ja voi sitä voittajan fiilistä, kun huomasin tunnin jälkeen että löysin takaisin lenkkipolulle.

Mitä sitten yleensä pelätään? Ehkä uusia tuntemattomia asioita, sitä mitä ei voi nähdä ja tuntea, muutosta itsessään?

Ainakin laskuvarjoharrastajat tietävät mitä tarkoittaa kun pelkää jotain ja siitä oppii nauttimaan! Varmasti monessa harrastuksessa on sama juju, itsensä voittamisen tunne on niin pop.

Ydinvoimassa pelko kohdistuu varmasti säteilyyn, koska sitä ei voi nähdä tai tuntea, sen vaikutusta ei myöskään voida tarkalleen määritellä. Laskuvarjohyppäämisessä pelko kohdistuu lentokoneesta tippumiseen, mutta kun sen kynnyksen on ylittänyt, on loppu puhdasta iloa. Ja kun selviää maahan asti yhtenä kappaleena, tietää että pelkoon ei ole enää aihetta.
Säteilyn kanssa ei asia ole ihan niin suoraviivaista. Säteilyä tulee meihin joka puolelta pieniä määriä ja jo se voi vaikuttaa elimistöön jollain tavalla nyt tai tulevaisuudessa. Jos säteilyä saa enemmän, esim. oleskelemalla säteilevissä paikoissa ydinvoimalassa, saa elimistö enemmän säteilyä ja mitä enemmän säteilyä saa, sen todennäköisemmin siitä aiheutuu seurauksia kuten syöpää. Säteilyn kanssa ei ole mustaa ja valkoista, vaan eri harmaan sävyjä ja kaikki arvioidaan todennäköisyyksillä.

Pelko on ihmeellinen asia, toisinaan se on auttaa meitä selviämään, useimmiten se liittyy siihen ettemme voi kontrolloida asioira itse. Pelon kanssa voi elää, sen voi voittaa ta siitä voi oppia jopa pitämään. Jokainen toimii omalla tavallaan :)

Atomimummon historiaa

Atomimummoksi tulin vuonna 2014, kun erehdyin leipomaan pullia laskuvarjohyppykerholle. Olimme hyppäämässä Malmilla syksyllä ja pohtimassa miten voisimme kehittää laskuvarjohyppytoimintaa pääkaupunkiseudulla. Olen siis töissä ydinvoima-alalla, joten atomit ja pullat yhdistyivät!
Tästä lähtien olen vastannut nimiin Atomimummo tai lyhyemmin vain Atomi.

Tähän blogiin haluan kirjoittaa naisnäkökulmia ydinvoimasta, ydinvoiman turvallisuudesta, energia-alan tulevaisuudesta ja ehkä myös laskuvarjohyppäämisestä!