Pohdin just tässä maailman menoa ja omaa elämääni. On tää kummallinen syksy kun mihinkään ei pääse ja ihmiskontaktit on minimissä. Välillä tuntuu että seinät kaatuu päälle tai elämä on tätä "Elämäni murmelina"-toistoa päivästä toiseen.
Täytyy oikein miettiä mikä pitää mut järjissä... kyllä tää duuni ja sieltä tulevat haasteet on iso osa sitä. Jos ei olis kiireitä töissä (vaikka etänä mennäänkin), dead lineja, hommia tehtävänä, kokouksia fasilitoitavana ja ratkaisuja pohdittavana niin tulisin kyllä hulluksi. No kun työ auttaa älyllisesti haastamaan mua, niin se ei riitä vaan kotoa on pakko päästä pois välillä. Käyn siis lähes päivittäin tallilla ratsastamassa ja puuhastelemassa. Siellä näkee tallikavereita, saa raitista ilmaa ja pääsee heppapuuhasteluiden kautta irti työajatuksista ja ulos kotoa.
Sitten vielä liikunta auttaa, lenkkeily Kiko-koiran kanssa ja kuntosalilla käynti (kun ne vielä on auki). Kun näin saa päivät kulutettua niin viimeisin ja ehkä tärkein on kuitenkin yhdessäolo lasten ja miehen kanssa. Huomaan että välillä pinna kiristyy ja ahdistusta purkaa kiukuttelemalla. Ulkomaiden kaipuu on kova, uusia maisemia, aurinkoa, laskettelua, laskuvarjohyppyjä, uimista ja vain lomailua muualla...
Kun tätä nykyistä elämää niin perustarpeet mulla tuntuu täyttyvän: älylliset haasteet, liikunta, ulkoilu, eläimet ja rakkaat ihmiset. Että kyllä tässä pärjäillään jos tarve vaatii, mut lähdetään kyllä heti reissuun kun mahdollisuus taas tulee!!! Seikkailut odottaa (vähän pidemmällä) 😂
