Koirat juoksevat mökillä aina vapaana, mutta nyt ne olivat ilmeisesti bonganneet jäniksen ja säntäsivät sen perään. Juuri samaan aikaa ajoi auto mökkitietä eikä ehtinyt tekemään yhtään mitään kun Rodi juoksi tielle.
En muuten tajunnut että toi hassu koira oli mulle niin tärkeä! Se kyllä oli mun ainut lenkkikaveri ja olin sen kanssa saanut taivaltaa 2,5 vuotta, yli avioeron ja muiden elämänmuutosten.
Aina se tunki nokkansa mun jalkaan kiinni ja makasi jooga-matolla kun yritin joogata.
Me lasten kanssa itkettiin yhdessä ja mietittiin miten tästä selvitään...
Onneks lapset jo nukahti mutta mä itken edelleen yksin sohvalla. Ihan turha yrittää nukkua kun nenä on tukossa ja silmät valuu solkenaan. Mua masentaa jo nyt ajatus tulevasta ajasta ilman iloista ja pirteää koiraani. Ei tuu iloista vastaanottoa kotona tai lenkkiseuraa jatkossa. Katsotaan miten tästä jatketaan eteenpäin, just nyt on vähän vaikeaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti