standardeja... mihin oon taas joutunut???

Ja taas kerran istun kokouksessa ainoana naisena (ja ainoana alle 60v osallistujana), tällä kertaa Washingtonissa.
Suurin osa osallistujista on eläkkeellä, mutta innostuneita keskustelemaan uuden tyyppisestä lähestymisestä ydinvoimaloiden turvallisuuteen. Onhan toki hienoa, että eläkeläiset ovat niin innostuneita asiasta, että jaksavat jatkaa töiden parissa.
Kuitenkin muutosta alalla tarvitaan kipeästi, eikä sitä tule jos nuoremmat eivät pääse sellaisiin positioihin missä päätöksiä tehdään. Nyt vanhat, kokeneet, mutta myös tiettyihin tapoihin urautuneet miehet yrittävät uudistaa alaa, mutta se ei tule näin onnistumaan.

Onko mitään muuta alaa maailmassa, missä työpaikkailmoituksessa voidaan vaatia esimerkiksi 30 vuoden työkokemusta?

Tyypillisiä kuvia ydinvoima-alan tilaisuuksista ovat tällaiset (tässäkin keskustellaan tulevaisuuden näkymistä)...

Haluaisin saada digitaalisen maailman vauhtia tai vaikkapa ilmailun fiilistä edes hiukan ydinvoimaan. En siis tarkoita että varsinaisesti ydinvoimalassa tarvitsisi muuttaa toimintaa, mutta edes tässä kun suunnitellaan tulevaisuuden aktiviteetteja. Suurin osa ydinvoima-alasta siis tapahtuu aivan muualla kuin laitoksella!

No jatkanpa osallistumista standardien suunnitteluun.Tosin täällä on taas uudet koodit, joten en uutena osallistujana vielä pysy perässä mistä puhutaan (tyyliin RP3C, ANS 30.1, SECY-2011-0041, ANS 51-1, GSI-191, RIPB,...). Onneksi näihin on ydinvoimassa tottunut, joten aika nopeasti oppii :)

Ydinjäte, ongelma?

Ydinjäte on ydinvoiman suurin ongelma, vai onko?
Ydinjäte josta yleensä puhutaan on käytettyä polttoainetta ydinvoimalaitoksesta. Tämä käytetty polttoaine voidaan hoitaa monella tapaa. Se voidaan käsitellä ja käyttää uudelleen (kuten Ranskassa) tai loppusijoittaa (kuten Suomessa).

Jos mennään Ranskan malliin, jää hoidettavaa ydinjätettä paljon vähemmän. Ongelma on se, että tällöin syntyy ydinpommiin sopivaa plutoniumia. Monet maat, kuten USA haluavat estää plutoniumin synnyn ja painostavat maita tähän suuntaan.

Täydellisessä maailmassa voitaisiin polttoaine käyttää lähes kokonaan ja vain hippuja jäisi hoidettavaksi, kuten maaperään loppusijoitettavaksi.

Mutta emme elä täydellisessä maailmassa!

Näin ollen laitamme käytetyn polttoaineen loppusijoitukseen syvälle maahan ja näin hautaamme käyttökelpoista ainetta. 

Tähän on päädytty, sillä Suomen laki kieltää käytetyn polttoaineen viennin maasta ja polttoaineen käsittely uudelleenkäyttöä varten on liian kallista tehtäväksi Suomessa. 

Turvallisuus on ok nykyisellä idealla, on vain outoa olla käyttämättä sitä energiaa tuotantoon, mitä käytetyssä polttoaineessa on jäljellä.

Haluan siis sanoa, että ydinjäte ei sinänsä ole ongelma, vaan ratkaistava asia. Ratkaisuja on monia ja poliittiset päätökset ohjaavat mihin suuntaan mennään.

Koko ydinvoima on täysin poliittisten virtausten armoilla ja usein päädytään teknisesti keskinkertaiseen ratkaisuun vain koska se on poliittisesti korrektia.

Suomalaista osaamista viedään myös ulkomaille!

http://yle.fi/uutiset/posiva_lahtee_viemaan_ydinjatteiden_loppusijoitusta_ulkomaille/8433646

Isottelua...

Hauskaa taas kerran seurata keskustelua kansainvälisellä ydinenergiajärjestöllä (IAEA). Täällä näkee kuinka isot perinteiset ydinvoimamaat pyrkivät ajamaan omaa agendaansa.
Venäjä, USA ja Ranska ovat hyvin tyypillisiä tässä ja naureskelen aina partaani kun pääsen näitä tilanteita katsomaan (tai siis jos mulla ois parta nauraisin siihen) :)
Kukin näisä maista olettaa olevansa fiksuin, suurin, parhain,.. ydinvoiman alalla. Nykymaailmassa vaan tilanne on muuttunut ja Kiina on oikeasti se johtava maa. Siellä on rakenteilla enemmän ydinvoimaa kuin kaikissa muissa maissa yhteensä.
Kiinalaisilla ei vaan ole (vielä) asennevammaa, vaan hyvin asialähtöinen tapa asioita käsitellä.

Selkeät kuviot näkee siis täällä, USA haluaa valvoa koko maailmaa, Venäjä haluaa toimia omien sääntöjensä mukaan, Ranska vaan uskoo olevansa kaikkia muita sivistyneempi ja edistyneempi.

Mitäs me Suomessa ollaan? Me yritetään olla puolueettomia ja katsoa kokonaisuutta. Täällä se toimii aika hyvin, mutta se mikä tekee meistä hyviä pelureita tällaisissa organisaatioissa, tekee meistä myös huonoja bisneksessä.
Ehkä tämä kuva kuvaa meitä suomalaisia, heti jos joudutaan framille meillä on tapana jäätyä ja saada joku muu huomion keskipisteeseen...

Okei, tunnustetaan että tyypillinen laskuvarjohyppääjä ei istu tähän muottiin. Hyppääjät on oma lajinsa, joita voisi käyttää paremmin myös bisneksessä (meillä on tapana päästä huomion keskipisteeksi ja joskus vielä pysyäkin siellä).

Laitoinpa yleisöni twiittaamaan

Insinöörit ja twitteri eivät monestikaan sovi yhteen (ainakaan ydinvoimainsinöörit ja Twitteri). Alan asiantuntijat ovat vanhemman puoleisia miehiä, jotka jo periaatteesta vastustavat sosiaalista mediaa.

Hassua kun taas monet nuoremmat suomettajat taas vastustavat periaatteesta ydinvoimaa 😆

No koska en kunnioita rajoja niinpäätinpä laittaa yleisön viime viikolla twiittaamaan esitykseni aluksi. Avasin Twitterin ja hain seminaarin viestit (#SMRUK15). Sitten tein itse yhden twiitin ja käskin muidenkin kokeilemaan. Kaikilla tuntui olevan hauskaa ja jotain ehkä osallistujat oppivatkin.

Tällaisia juttuja on kiva kokeilla ja olen erilaisia juttuja niin paljon kokeillut esityksissäni, että minulta jo odotetaan jotain muuta kuin perinteistä kalvoesitystä. Tosin uran alussa tärkeintä oli kuulosta uskottavalta. Nykyään olen saavuttanut jonkin riman ja uskottavuuteni riittää vaikka esitykseni sisältäisikin hauskoja kokeiluja.

Tällaiset vaativat aina enemmän suunnittelua ennakkoon, mutta onnistuessaan palaute on tosi positiivista. Nytkin Lontoossa oli kommentti seminaarin tieteelliseltä johtajalta: I always enjoy hearing Kristiina talk about nuclear licensing. She's not afraid of questioning current practices and her passion of the subject is refreshing.
Kyllä tästä saa taas energiaa seuraaviin juttuihin!

Ja pikkuhiljaa saan myös ydinvoimapoppoon ymmärtämään sosiaalisen mediaan mahdollisuuden. Somen kautta voi tavoittaa paljon ihmisiä ja näin on helppo kertoa myös ydinvoimasta. Hyvä kommentti olikin Lontoon seminaarissa: I just woke up realizing that we need to reach also younger audience, people under 40. Most of them won't attend in public hearings that are organized for nuclear activities, but they are using social media.

Mihin kaikkeen nykyään pystytäänkin ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Uutta bisnestä luomassa ydinvoimasta

MTV3 uutisoi 14.10.2015: "Suomen säteilyturvakeskuksen yhteyteen aiotaan perustaa tytäryhtiö, joka voisi lähteä aktiivisesti ydinturvallisuuden konsulttibisnekseen. Hanke on jo varsin pitkällä, ja keskusteluja on käyty Turkin ja Saudi-Arabian lisäksi ainakin Egyptin, Puolan ja Liettuan kanssa."

Kaikilla kun on tiukat taloudelliset ajat, etsitään mahdollista bisnestä kaikkialta. Hankaluus tässä on se, että suurin osa firmoista ei halua myydä konsultaatiota (tyyliin ihmisten työtunteja), sillä suomalainen työ on kallista. Meidän pitää joko kehittää kokonaispaketteja myytäväksi, jolloin saadaan hinnat kohdalleen. Tai voidaan myydä työtä, joka sitten kuitenkin teetetään jossain halpamaassa. Yritä tässä nyt sitten kehittää uusia bisnes-ideoita...

Hyvää tässä hommassa on se, että vaikka ollaan huonosti onnistuttu Olkiluoto-projektissa, niin muualla ei olla juuri mitään edes aloitettu. Siinä mielessä meillä voi olla jotain myytävää.

Vaikka itse saankin johtaa tutkimusta, on meidän tutkimus lähellä myös bisnestä ja jatkuvasti mietitään mitä voidaan kaupallistaa. Toisaalta on siistiä nähdä kun jokin hassu tutkimusprojekti saadaan onnistumaan ja sieltä löytyy vielä jotain arvokasta, mikä muitakin kiinnostaa. Mutta välillä olisi kiva vaan tutkia asioita tutkimisen ilosta, ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa :)

Kyllä pieni insinööri mun sisällä aina keksii tutkimista. Myös hyppyharrastukseen tätä aina pohdin. Yksi minua kiinnostava tutkimuskohde laskuvarjoissa on niiden avautuminen ja siihen vaikuttavat tekijät. Itse avautumista on mallinnettu kyllä paljonkin, mutta en ole vielä nähnyt tutkimusta missä mitattaisiin kuinka varjon punostus vaikuttaa avautumisnopeuteen. Siis jos vedän kuminauhat tiukemmalle punosten ympärille pakatessa, niin onko sillä todellisuudessa vaikutusta avautumisnopeuteen. Ideaa on pohdittu, mutta en ole vielä päässyt testausvaiheeseen asti!!! Ensi kesänä sitten :)

Kuvat laskuvarjotoimikunnan pakkausohjeesta.       

Säteilyä iiiiiik!!!

Säteilyä on monen tyyppistä ja sitä on kaikkialla. Säteilyä saamme joka suunnalta, toisissa paikoissa enemmän kuin toisissa. Yksi esimerkki, missä säteilee paljon on Helsingin rautatieasema, sillä se on tehty graniitista mikä on melko tehokas säteilyn lähde. Säteily siis kuuluu elämään, mutta sitä ei kannata itselleen liikaa ottaa (niin kuin ei aurinkoakaan..). Säteilyä lasketaan annoksena, eli kuinka kauan viettää aikaa tietyssä säteilyssä. Näitä annoksia rajoitetaan säteilytyötä tekevillä. Hyvä esimerkki säteilyyn rajoituksista on lentoteollisuus. Ilmassa 10km korkeudessa säteily on huomattavasti voimakkaampaa kuin maan pinnalla, joten lentäjät ja lentoemot saavat viettää vain tietyn ajan lentokorkeudessa vuodessa.

Tällaista gamma-säteilyä voi välttää vain sillä ettei sen lähellä oleile pitkiä aikoja (tai laittaa lyijymattoja väliin). 

Ydinvoimalassa tällainen suora gamma-säteily on helppo välttää, kun voi vain pysyä poissa niistä paikoista missä säteilee. Hiukan hankalampaa on suojautua säteilevää likaa (kontaminaatiota) vastaan, sillä se pölyää helposti. Tähän suojaukseen riittää ohut materiaali tai iholle joutuessa sen voi pestä pois. Ainut vaara on jos tällaista pölyä joutuu elimistöön hengityksen tai ruoan kautta.

Tässä pääsin labraan vierailemaan, missä käsitellään säteileviä materiaaleja (aina yhtä hauskaa) 😆

1940-luvulla kun säteilyä vasta tutkittiin, uskottiin säteilyn parantavan elimistöä. Pääsin kerran juttelemaan vanhan herran kanssa, joka oli ollut mukana ensimmäisessä kokeessa missä ydinreaktio saatiin aikaan (Chigaco pile 1). Voi niitä juttuja!!!! Oli säteilykylpyjä, atomihammastahnaa ja vaikka mitä.

Toisaalta olisi hienoa päästä kehittämään jotain yhtä uutta ja erilaista kuin tutkijat noina aikoina. Nykyään keksinnöt ovat harvoin yhtä konkreettisia ja suurieleisiä!

ydinvoimainsinööri edustamassa?

Monelle insinöörille on esiintyminen epämieluisaa. Emme halua esiintyä yleisölle, erityisesti jos yleisö ei olekaan ydinvoimainsinöörejä. On välillä kovin vaikeaa puhua julkisesti niin että kaikki ymmärtävät asian.
Sitten löytyy meitä hassuja, omituisia insinöörejä, jotka nauttivat julkisesta esiintymisestä. Mitä vaikeampi aihe ja tilanne, sitä suurempi haaste ja sitä mahtavampi tunne esityksen aikana ja myös sen jälkeen. Meillä jokaisella on mukavuusalueemme, jokaisella hiukan eri kokoinen, muotoinen ja eri paikassa. Myös suhtaudumme eri tavalla mukavuusalueelta poistumiseen, toiset haluavat pysyä turvallisella alueella, toiset taas nauttivat uusista haasteista.

Olen yrittänyt kannustaa insinöörejä esiintymään ja kertomaan avoimesti omista osaamisalueestaan. Joskus tämä on onnistunutkin, mutta useimmiten nämä tilaisuudet päätyvät numeroiden ja termien pyörittelyyn. Välillä meidän jutut kiinnostaa suurempaakin yleisöä (tässä saatiin auditorio täyteen).

Ydinvoimainsinöörit rakastavat lyhenteitä, mikä on paras tapa saada jengi nukkumaan.
Hyvä esimerkki lyhenteistä on SGTR (Steam Generator Tube Rupture) siis höyrystimessä (johon kuuma höyry reaktorista menee ja siellä jäähtyy) tapahtuva putken katkeaminen. Tämä on yksi onnettomuustapauksien listasta, jotka lähes aina mallinnetaan ja lasketaan. Kun näitä lyhenteitä on kymmeniä, niin yritäpä sitten ymmärtää tällaista puhetta!!!
Minulla meni työurani alussa monta kuukautta vain siihen että opin seuraamaan keskusteluja, kuljin lyhennelista kädessä kaikkialle ja tarkastin huomaamattomasti lyhenteitä sieltä. Fiksu voi olla monella tapaa ;)
Toinen ydinvoimainsinöörien rakastama aihe ovat todennäköisyydet. Näistäkään ei ulkopuolinen tajua mitään. Turvallisuutta lasketaan todennäköisyyksillä, koska parempaakaan tapaa ei olla keksitty. Koko laitos mallinnetaan ja sieltä lasketaan millä todennäköisyydellä reaktorin sydän sulaa (eli vakava ydinonnettomuus tapahtuu). Sitten näitä lukuja esitellään ylpeydellä, erityisest jos saadaan pienempi luku kuin ennen. Mutta suuruusluokat ovat 10-potensseja, joten kuka kertoisi minulle mitä eroa on 10⁴:n ja 10⁶:n todennäköisyyksillä noin käytännössä??? Toki olen joutunut tätä itse jumppaamaan, mutta ei siitä silti kunnollista käsitystä tule.

No toivon mukaan meidän uusi ydinvoimainsinöörisukupolvi korjaa tilanteen ja opettelee kertomaan asioista ymmärrettävällä tavalla. Sillä ei mielestäni saavuta mitään että kuulostaa mukamas muita viisaammalta, koska käyttää termistöä mitä muut eivät ymmärrä. Tämä on ollut historiassa yksi motiivi, jolla on saatu varmasti uskottavuutta ja valtaakin. Ei toimi nykymaailmassa!

Yksi parhaista opetusmetodeista on esiintyminen. Kun kerron asioistani muille, joudun myös kiteyttämään ja kertaamaan sen itselle. Näin saan myös itse selkeämmän kuvan koko hommasta. Ja ennen kaikkea, esiintyminen voi olla kivaa :)

Tässä yksi mun suosikkitilaisuuksista, mihin pääsin puhumaan...
https://www.youtube.com/watch?v=WBHPgLfIGJw&feature=youtu.be

turvallisuutta vai pelkoa?

Aloin jo kirjoittamaan turvallisuusaiheesta, mutta päätinkin lähteä lenkille ja mietin asiaa uudelleen.
Koska turvallisuutta korostetaan välillä liikaakin, aloin pohtimaan miksi ja päädyin miettimään mikä meitä pelottaa.
Mua pelottaa monikin asia, mutta yleensä otan ne enemmänkin haasteena.
Jokainen kokee pelot eri tavalla, joiten niitä ei oikein voi vertailla. Toisia pelottaa esimerkiksi eksyminen, mutta minusta parhaat lenkit on juuri ne missä eksyn metsään ja joudun etsimään tietä takaisin. Tälläkin lenkillä päädyin metsän siimekseen ja löysin aivan uusia maisemia aivan meidän takametsästä! Ja voi sitä voittajan fiilistä, kun huomasin tunnin jälkeen että löysin takaisin lenkkipolulle.

Mitä sitten yleensä pelätään? Ehkä uusia tuntemattomia asioita, sitä mitä ei voi nähdä ja tuntea, muutosta itsessään?

Ainakin laskuvarjoharrastajat tietävät mitä tarkoittaa kun pelkää jotain ja siitä oppii nauttimaan! Varmasti monessa harrastuksessa on sama juju, itsensä voittamisen tunne on niin pop.

Ydinvoimassa pelko kohdistuu varmasti säteilyyn, koska sitä ei voi nähdä tai tuntea, sen vaikutusta ei myöskään voida tarkalleen määritellä. Laskuvarjohyppäämisessä pelko kohdistuu lentokoneesta tippumiseen, mutta kun sen kynnyksen on ylittänyt, on loppu puhdasta iloa. Ja kun selviää maahan asti yhtenä kappaleena, tietää että pelkoon ei ole enää aihetta.
Säteilyn kanssa ei asia ole ihan niin suoraviivaista. Säteilyä tulee meihin joka puolelta pieniä määriä ja jo se voi vaikuttaa elimistöön jollain tavalla nyt tai tulevaisuudessa. Jos säteilyä saa enemmän, esim. oleskelemalla säteilevissä paikoissa ydinvoimalassa, saa elimistö enemmän säteilyä ja mitä enemmän säteilyä saa, sen todennäköisemmin siitä aiheutuu seurauksia kuten syöpää. Säteilyn kanssa ei ole mustaa ja valkoista, vaan eri harmaan sävyjä ja kaikki arvioidaan todennäköisyyksillä.

Pelko on ihmeellinen asia, toisinaan se on auttaa meitä selviämään, useimmiten se liittyy siihen ettemme voi kontrolloida asioira itse. Pelon kanssa voi elää, sen voi voittaa ta siitä voi oppia jopa pitämään. Jokainen toimii omalla tavallaan :)